Luin joskus jostakin ajatuksen, jossa sanottiin jotenkin niin, että siisti koti kertoo elämämätömyydestä. Siis käsittääkseni se tarkoitti sitä, että puhtaassa ja siistissä kodissa ei ikään kuin eletä. Tuosta voisi päätellä, että taloissa ja kodeissa, joissa kukaan ei elä, on puhdasta ja siistiä. Olen kuitenkin kurkkinut elämässäni monenlaisiin koteihin ja asumuksiin. Joissakin niistä ei olla eletty vuosiin. Miten ihmeessä ne ovat sitten olleet niin pahasiivoisia?
Toisekseen tuosta lukemastani ajatelmasta voisi päätellä, että mitä enemmän kodeissa eletään, sitä pahempi siivo niissä on. Jos Elämisellä tarkoitetaan ihan vain sitä, että seinien sisällä on ihmisiä, jotka hengittävät ja liikkuvat ja touhuavat, niin jotenkin kuulostaisi sille, että tällaisessa tilanteessa tulee olla sotkua.
Pyörittelen tuota ajatusta tässä nyt ihan tahallani. Se nimittäin on yksi niistä lapsellisista sanonnoista, joita osa ihmisistä mielellään viljelee erilaisista motiiveista johtuen. Olen blogikotivastainen, kyyninen, laiska ja toisinaan kateellinenkin ämmä, joka ei totisesti ole aina itsekään kärryillä omista motiiveistaan. Mutta uskallan väittää, että nykyaikana, nykyaikaisissa kodeissa, nykyajan ihmisten kesken puhutaan ja kirjoitellaan paljon jos mitäkin skeidaa aivan vain siksi, että sillä pidetään pystyssä statusta (mikä se sitten ikinä onkaan!), ulkoisia raameja, sunnuntaipuolta ja kulisseja. Naapureiden ja sukulaisten, jopa ystävien kesken käydään käsittämätöntä kilpailua mitä erilaisimmista asioista, kuten vaikkapa lasten menestyksestä, kodin persoonallisuudesta, auton hevosvoimista tai siitä, miten usein oma kulta vie hienolle illalliselle. Kilpailun aiheeksi sopii melkeinpä mikä tahansa. Vaikka se, miten fiksuja, ekologisia, auttavaisia tai uskovaisia ollaan.
En ollenkaan ole samaa mieltä siitä, että naiset olisivat kovimpia kilpailijoita, vaikka pidänkin meitä hyvin usein kanoina, laumahenkisinä nalkuttajina ja tasa-arvohöyryissään täysin metsään menneinä tyhjänjauhajina. (Toki myös yhtälailla mukavina, ystävällisinä, sydämellisinä, naisellisina, herkkinä, ihanina, kauniina ja vahvoina kotien ja yhteisöiden peruspilareina ja syleinä.) Kuitenkin miehet osaavat kilpailla ja vertailla aivan varmasti yhtä tehokkaasti. Aion kuitenkin tuon tänään lukemani kodin siisteyteen liittyvän ajatelman puitteissa keskittyä meihin naisiin.
Kuten jo sanoin, olen elämässäni nähnyt monenlaisia koteja. Viihtyisiä, epämääräisiä, tyylikkäitä, persoonallisia, tylsiä, mauttomia, siistejä, vanhanaikaisia, rentoja, edustuksellisia, pahasiivoisia, vaatimattomia ja niin edelleen. Enkä minkäänlaisen empiirisen, kvalitatiivisen tai kvantitatiivisenkaan tutkimuksen valossa osaa osoittaa, että Elämää olisi enemmän tai vähemmän jossakin riippuen siitä, onko koti siisti vai siivoton. Toisissa kodeissa on äiti istunut päivät pelaamassa tietokonetta, toisissa äiti on suursiivonnut edellisen viikon, toisissa äiti on korkeasti koulutettu ja tekee paljon töitä, toisissa äiti on omistautunut taiteelle ja toisissa äiti on kotona pienen vauvan sekä muiden lasten kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kaikissa kodeissa olen kuitenkin nähnyt Elämää. Elämää sen fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä. Kuka voi määritellä, mikä on Elämämpää tai Elämättömämpää? En ainakaan minä!
Mediassa, naisten iltamissa, kaveripiireissä, äitikerhoissa, neuvoloissa ja ties missä lohdutetaan äitejä, jotka syystä tai toisesta eivät pidä kotiaan niin kovin siistinä. Heitä muistutetaan siitä, miten paljon tärkeämpää on antaa aikaa lapsille. Kevätsiivousurakkan kaapienpuunauksesta nauttivalle naureskellaan, että meinaatkos kaapissa viettää kesän. Ja hörötetään päälle tyytyväisenä siitä, että päästiin jotenkin osoittamaan siivoamisen turhuus. Kuinkahan monesti höröttelijä itse aikuisten oikeasti harmittelee kotonaan sitä, että kaapit on jääneet pitkäksi aikaa siivoamatta? Uskallan väittää, että useammin kuin minulla on tässä näitä sormia yhteensä.
Nyt kun epäsiistit, väsyneet tai muuten vain siivoamista inhoavat äidit ovat saaneet balsamia siivottomuuden tuomalle syyllisyyden ja häpeän tunteelleen, olisi minusta aika alkaa puolustaa ja kannustaa niitä äitejä, joiden koti on aina järjestyksessä ja kuta kuinkin siisti! Ihanaa, että on koteja, joissa voi nauttia siitä, ettei keittiön lattiaan tartu sukat kiinni, kun astelee päiväkahviseuraksi. Ihanaa, että on koteja, joissa uskaltaa istua sohvalle tarkistamatta ensin, ettei siellä öllötä juuri voideltu ruisleipä naamapuoli ylöspäin. Ihanaa, että on koteja, joissa vessassa ei haise pissa ja hana ole sen näköinen, että siihen ei tee mieli koskea. Ihanaa, että on koteja, joissa eteisestä pääsee läpi ilman että tarvitsee raivata tilaa.
Vaikka yhtä ihanaa on sekin, että on koteja, joissa iloisen väriset lasten lelut sisustavat olohuonetta kilpaa likapyykin kanssa. Tai koteja, joissa ikkunasta ei juuri näe läpi rasvasormenjälkien vuoksi. Tai koteja, joissa lapset juoksevat sisään ja ulos ja sisään ja ulos joko kengillä tai ilman.
Siis yritän vain sanoa, että IHANAA, ETTÄ ON KOTEJA!
Ja että Elämää on siellä, missä ihmiset välittävät itsestään ja toisistaan. Siellä missä toisia kohdataan avoimina ja rehellisinä ilman kulisseja ja lasikupuja. Elämää on siellä, missä iloitaan, surraan, väsytään, näännytään, noustaan, luovutetaan, kamppaillaan, taistellaan, riennetään, unelmoidaan ja nähdään. (Tuota listaa voisi varmaa jatkaa vaikka miten pitkälle.) Ei ole olemassa mitään todistetta siitä, että äidit, jotka antavat lelujen ja pyykkien ja tiskien ja pölyjen värittää arkea, olisivat yhtään enempää läsnä lapsilleen tai puolisoilleen. Kuten ei myöskään siitä, että äidit, jotka imuroivat ja moppaavat, järjestelevät ja jynssäävät, olisivat yhtään vähempää läsnä omille lapsilleen. Lapsen silmin katsottuna ei siis ole väliä sillä, millä tavalla äiti on poissaoleva, jos hän on sitä. Me äidit keksimme jokainen väsymyksen, itsekkyyden tai ajattelemattomuuden hetkinämme jokainen omat keinomme olla poissaolevia. Ja yhtä luovina ja vahvoina keksimme jokainen myös omat keinomme olla läsnä, kun sitä haluamme.
Itse haluan pitää kotini siistinä, viihtyisänä ja kauniina! En naapureita tai sinua varten. En blogeja, trendejä tai median ihanteita varten, vaan ihan itseäni ja perhettäni varten. Ja sitä varten, että siististä kodista saattaa hiukan helpommin löytää kuulakynän, kynsisakset, kuumemittarin, juomapullon korkin tai eilen ostetut kurakinttaat. Minulle se on elämänhallintaa! Mutta se on totta, että siisti koti vaatii jatkuvaa viitsimistä, jatkuvaa peffansa ylöshiissaamista, jatkuvaa päivittämistä ja askeleita, kyykkyjä, nostoja ja suunnittelua. Ja sen sietämistä, että kukaan ei näe, mitä teet. Silloin kun koko ajan teet. Ja siinä kieltämättä on joskus sietämistä!
Sovitaanko, että lakataan nyt kokonaan syyllistämästä itseämme tai toisiamme siitä, vaikka rakastaisimme hinkata kaapit ja katot ja kolot vähintään kahdesti vuodessa, tuulettaa petivaatteet, tampata matot, hinkata lattiat joka viikko tai pyyhkäistä keittiön lattian puhtaaksi montakin kertaa päivässä? Sillä ne äidit, jotka eivät aivan noin tykkää elää, ovat jo aikapäiviä sitten lakanneet syyllistymästä tai häpeämästä. Eikö meidänkin olisi jo aika?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti