Televisiossa esitetyssä sketsissä äiti päivittää aurinkoista päivitystä faceen. Lapset juoksentelevat ympärillä. Huudosta, mekkalasta, riidasta ja kiukusta huolimatta äidin päivitys on varsin idyllinen. (Tämä kaikki perustuu omiin hatariin muistikuviini havainnoistani.)
Monet äidit, itseni mukaan lukien, ovat pitäneet sketsiä hauskana ja osuvana. Enimmäkseen muiden kuin itsensä kohdalle. Se vasta hauskaa onkin! Miten hirvittävän helppoa onkaan nähdä naapurin kulissit ja epäkohdat niiden takana kuin suostua myöntämään, että omat kulissit ne ovat itselläkin. Ja ehkä sitäkin vaikeampaa on nähdä omia kulissejaan. Mutta eikö kuitenkin olisi aika mukavaa tunnistaa ja lopulta tunnustaa omat kulissinsa, ja jopa purkaa niitä? Sana kulissi kuulostaa väkisin sille, että kyseessä on jotakin melkoisen jäykkää ja raskasta. Voisi ainakin kuvitella, ettei teatterilavalle mitään keveimpiä seinäkkeitä tai muita kanneta, jotta työturvallisuus säilyy.
Mitä työtä kulissien sisällä tai edessä sitten tehdään? No näytellään tietysti. Näytteleminen on siis työtä, raskasta työtä. Näin olen ymmärtänyt. Ja siitä maksetaan palkkaa.
Millaista palkaa saa ihminen, jonka elämässä kulissit suojaavat roolihahnoja ja näytelmän kohtauksia? Uskon vakaasti, että jotakin palkkaa siitä itse kunkin on saatava, sillä muutoin niin moni (me kaikki?) ei jaksaisi tätä raskasta työtä.
Minun on vaikeaa nähdä omia kulissejani, niin kuin sinunkin. Mutta yritän nyt edes jollakin lailla olla itselleni rehellinen.
Ensinnäkin: minulla on kulissit. Toisinaan hyvinkin vahvat ja korkeat. Sitä korkeammat mitä epävarmempi olen. Ja toisinaan olen aivan säälittävän epävarma.
Toiseksi: puolustan kulissejani ja tuijottelen naapurin kulisseja, jotka mielestäni ovat aina omiani jotenkin tiukemmat.
Kolmanneksi: en millään, siis aivan millään, olisi valmis luopumaan kulisseistani, sillä pelkään.
Neljänneksi: kulissini liittyvät talouteen, lasten menestykseen, omaan historiaani, taitoihini, tietämykseeni, sosiaaliseen asemaani sekä sisimpääni. ehkä vähän kaikkeen minussa.
Ja koska olen perfektionisti käytöstapojen, fiksuuden, estetiikan, menestymisen, osaamisen, ulkonäön, henkisen kypsyyden ynnä muun suhteen, en millään (SIIS AIVAN MILLÄÄN) haluaisi kenenkään näkevän lävitseni. Toki voin olla avoin ja rento ja rehellisesti myöntää, että minussakin on vikani ja heikkouteni. Mutta kun pitäisi uskaltaa TODELLA lakata välittämästä siitä, täytänkö tiettyjä kriteerejä niin naisena, vaimona, opiskelijana, uskovaisena kuin ystävänäkin, niin on jo paljon vaikeampaa. Peilaan jatkuvasti itseäni läheisissäni. Vaistonvaraisesti tunnustelen, olenko hyväksytty ja rakastettu tällaisena. Ja kun on pienikin syy epäillä, etten ehkä ole, nostan kilvet ja kulissit tanaan. Ja kun katson taakseni, tajuan, että olen sentään jo kauan tiedostanut nämä asiat ja tehnyt melkoisesti töitä niiden kanssa. Vuosia sitten kulisiseni takaa näkyi tuskin muuta aitoa minua kuin nenänpää!
Mitä ihminen pelkää? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos joku näkisi kulissien taakse? Emmekö todella luota omaan arvokkuuteemme paljaina omina itsinämme? Miksi emme?
Koen, että olen puolisoni edessä riisunut hyvin alasti itseni. Samoin joidenkin ystävien. Ollut ikään kuin haavoitettavissa ja auki, läpinäkyvänä ja paljaana. Ja ehkä hetken aikaa uskaltanut luottaa siihen, että minua silti rakastetaan. Ne hetket eivät koskaan unohdu! Mutta miksi niin pian on täytynyt taas pukeutua? Suojautua ja piiloutuakin? Miksi tuttuihin kulisseihin on niin helppoa palata, vaikka samalla tietää, miten raskas niitä on pystytellä ja pidellä?
En tällä kertaa syvenny enempää syihin, mutta sen verran sanon, että uskon kulisseihin liittyvän kasapäin pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Turhaa ja tarpeellistakin.
Takaisin television sketsiäitiin. Meitä samanlaisia, hassuja sketsiäitejä on niin monta! Pitäisikö meidän yrittää yhdessä tai yksiksemme lopettaa muiden kulissien ja elämän tuijottelu, mediassa pyörivillä perhetragedioilla mässäily, sukulaisten elintapojen ihmettely ja alkaa elää Omaa Elämää? Sitä Ihanaa Omaa Elämää, joka on niin takkuista ja rankkaa, onnellista ja uuvuttavaa, kipeää ja antoisaa, vauhdikasta ja riemastuttavaa. täydellistä! jota lopulta ei tarvitse olla jakamassa julkisesti missään. ei hehkuttamassa instagramin tai facebookin seinillä, ei whatsapp-ryhmissä tai missään. elämää, joka on täyttä ja mukavaa juuri siinä, missä olemme. rehellisten silmälasien läpi juuri itsemme näköistä ja meille sopivan kokoista.
sillä me jokainen olemme olemassa ilman näyttämöä ja katselijoita. eikä olemassaolomme arvokkuus riipu peileistä, säihkeestä tai hehkutuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti